En tässä puutu sen tarkemmin rakkauteen käsitteenä, vaan haluan ruotia sitä psykologista ilmiötä, jota arkikielellä kutsutaan "ihastumiseksi" tai "rakastumiseksi". Haluan erottaa tämän "rakkauden" käsitteestä, vaikka se siihen usein liittyykin, siitä syystä, että pohjimmiltaan kyseessä on ihan eri tason ilmiö. Siinä missä rakkaus on ulospäin virtaavaa energiaa, tahto ajatella ja tehdä hyvää, ihastuminen on luonteeltaan enempi itsekästä. Perustelen tämän väitteen tuota pikaa.

"Ihastuminen" kuvaa sitä tapahtumaa, jossa yksi ihminen kiinnostuu toisesta ihmisestä siinä määrin, että haluaa päästä tämän läheisyyteen, pitää hänet itsellään ja luoda tähän läheisen henkisen ja usein myös fyysisen suhteen. Se siis tavallaan on tunne halusta omia toinen ihminen itselleen. Juuri sen takia se ei ole rakkautta vaan henkilökohtainen tarve, joka personifioituu ihastumisen kohteeseen. En tällä tietenkään halua vähätellä tunteen arvoa, mutta tämä ero on hyvä ymmärtää.

Ihastumisen perusta on kyvyssä luoda henkinen kontakti toiseen elolliseen olentoon. Syntymämme jälkeen tällä kyvyllä on eloonjäämistä tukeva vaikutus, joten se on hyvin tärkeä kyky. Jokainen meistä tuntee varmasti Konrad Lorenzin kokeet hanhenpoikasilla, jotka heti kuoriuduttuaan, oikean emon puuttuessa, leimautuivat Konradiin ja seurasivat tätä kuin hän olisi ollut heidän emonsa. Ihminen ei leimaudu ihan samalla lailla (tapahtuma on paljon monisyisempi), mutta kuitenkin tulee vähitellen kiintymään häntä säännöllisesti hoitavaan henkilöön, jos tällainen vain on saatavilla. Kutsun tätä ilmiötä tässä "kiinnittymiseksi".

Psykologia tuntee käsitteen "kiintyminen", jota käsittääkseni käytetään kuvaamaan tätä samaa ilmiötä, mutta koska "kiintyminen" kuvaa myös tilapäisluontoisempia ihastumisen kaltaisia tiloja sekä pinnallisempia "tykkäämisiä", haluan käyttää ihan omaa termiä puhuessani siitä vahvasta ja kestävästä tunnesiteestä, joka muodostuu esimerkiksi lapsen ja hänen läsnä olevien vanhempiensa välille, tai kestävään ihmissuhteeseen kykenevän sitoutumisessa toiseen ihmiseen vastavuoroisesti. Väitän, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan saaneet tätä kokemusta kokea.

"Kiinnittymisen" muodostuminen ihmisellä vie aikaa, ja siksi aikuisten säännöllinen läsnäolo lapsen varhaisina elinvuosina on olennaista. Jos vanhemmat näkevät lapsensa vain hetken aikaa aamulla ja illalla, ja silloinkin yleensä kiireen ja väsymyksen vaikutuksessa, tätä sidettä ei kerta kaikkiaan voi syntyä heidän välilleen.

Lapsi ehkä voi fyysisesti hyvin, ja häntä hoidetaan moitteettomasti, mutta tuo hengellinen kytkös voi silti jäädä kokonaan kehittymättä. Kaikki varmasti ovat kuulleet myös lapsista, jotka elivät aikoinaan jossakin hoitokodissa, ja heitä hoidettiin muuten moitteettomasti, mutta tunnepuoli jäi kokonaan puuttumaan. Lapset kuihtuivat pois, ja kuolivat lopulta. Tunnepohjainen kytkös on ihmiselle elintärkeä, ja "kiinnittyminen" on tie muodostaa pysyväluonteisia tunnesiteitä jatkossakin. Kun sen kerran on oppinut, sen osaa. Mutta ellei sitä koskaan ole saanut oppia, ei jatkossakaan osaa sitoutua.

Jos lapsi ei saa tilaisuutta "kiinnittyä" hoitajiinsa (ja päin vastoin), se ei häntä itsessään tietenkään tapa. Hän kehittyy todennäköisesti normaalisti ja oppii elämää siinä missä muutkin lapset, jos häntä muuten kohdellaan asiallisesti. Mutta häneltä jää puuttumaan tärkeä osa itseään, sillä häneltä saattaa jäädä vahvistamatta oma tunnekokemus siitä, että häntä rakastetaan, että hän on rakkauden arvoinen. Ja pahinta tässä on, että häneltä jää uupumaan se todellinen kokemus toisen ihmisyksilön henkisestä läsnäolosta, joka mahdollistaa pysyvien suhteiden muodostamisen.

Olen vakuuttunut, että tässä on osaltaan selitys sille, että nykyajan länsimainen ihminen ei enää näytä olevan kykeneväinen sitoutumaan pysyvästi, vaan näyttää yleisesti pystyvän vain tilapäissuhteisiin. Tätä kuvaamaan on jo luotu ihan uudet termitkin, kuten tulla aiemmin mainitsinkin, eli "suksessiivinen polygamia" ("ketjuttainen moniavioisuus") ja "sarjoittainen monogamia" ("sarj. yksiavioisuus"). Tämä näkyy myös selvästi yhdenillan suhteiden ja syrjähyppyjen muodossa.

Kyseessä ei siis välttämättä ole pelkästään "moraalisten arvojen rappio", vaan siihen voi olla psykologinenkin taustasyy. Ihminen ei siis kerta kaikkiaan OSAA toimia toisella tavalla. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hän VOISI oppia, jos sitä itse haluaa.

Miten tämä "kiinnittymisen" mekaniikka vaikuttaa siinä tapauksessa, että lapsen kehityksessä on läsnä äiti, muttei isää, tai päinvastoin? On jokseenkin selvää, että poissaolevaan ei voi "kiinnittyä", saati kiintyä. Monella lapsella on tietysti muitakin kiinnittymisen mahdollisuuksia kuin pelkästään omat vanhemmat, kuten joku tarhan henkilökunnasta, sukulainen tai vaikkapa naapurin huomiota antava aikuinen. Jossakin määrin varmasti toinen lapsikin voi olla kiinnittymisen kohteena, mutta vastavuoroisuus jää silloin lapsen tasolle (kuten käy myös, jos aikuinen on kovin lapsellinen ja henkisesti kehittymätön).

Tästä saattaa olla seurauksena se, että poissaolevan vanhemman edustama sukupuolinen identiteettimalli jää lapselta kokematta, eli siitä muodostuu "sokea piste", ellei hänellä ole tilaisuutta paikata tätä aukkoa tunneperäisellä suhteella toisaalla.

"Kiinnittymisen" lisäksi tärkeä merkitys on ilmiön vastakohdalla, jota voisi kutsua vaikkapa "aversioksi" ("vastenmielisyys"). "Aversio" voi suuntautua jotakin tiettyä henkilöä kohtaan, mutta sitä voi kokea myös kokonaista ryhmää (esim. sukupuolta) kohtaan. Voimakas varhaislapsuuden tai myöhempikin kokemus voi saada meidät inhoamaan, kammoamaan tai muulla tavoin välttämään kokemuksen aiheuttajaa, mutta saman reaktion voi aiheuttaa myös pitkäjänteinen ulkoinen vaikutus, esim. katkeran vanhemman jatkuva vuodatus puolisostaan lapsen kuullen. Tämä ilmiö ei aina ole näin suoraviivainen, koska kuten tiedämme fobiat ja vastaavat järjen tavoittamattomissa olevat tunnekokemukset saattavat pulpahtaa esiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä, ja mitä vaikeimmin tavoitettavista syistä. Aina ei selviäkään, mikä fobian taustalla kulloinkin on, vaikka itse uskon selityksen olevan melko yksinkertaisen: sisäinen perusturvallisuuden tunne on jäänyt muodostumatta, ja siitä aiheutuva eksistentiaalinen ahdistus saa sitten jossakin tilaisuuden pulpahtaa pinnalle, vaikka sitä tietoisesti on yrittänyt pitää aisoissa, ja saattanut tehdä kaikkensa, jotta elämä tuntuisi turvalliselta. Pakkoneuroosit ovat muuten eräs tällainen epätoivoinen keino luoda turvallisuuden tunnetta.

Ihastuminen on siis luonteeltaan "kiintymistä", mutta se ei siis aina johda "kiinnittymiseen", jos yksilö ei ole kykeneväinen tähän, tai jos ihastumisen kohde ei ole sitä. Mutta vaikka kummatkin yksilöt olisivat "kiinnittymiseen" kykeneväisiä, suhde tietenkin voi päättyä myös siihen, että toinen tai kummatkin eivät koe suhdetta mielekkääksi tarkemman tutustumisen jälkeen. Tämä on kuitenkin eri asia, ja liittyy kypsien ihmisyksilöiden kykyyn hallita elämäänsä.

Ihastumisen luonteeseen kuuluu kyvyttömyys nähdä ihastumisen kohde sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Tähän viittaa sanonta "rakkaus on sokea", mutta kuten sanottu, ihastuminen ei ole rakkautta, ja aito rakkaus (lue: hyväntahtoisuus) ei katso kohdetta. Ihastumisen sokeus johtuu siitä, että ihastunut ihminen projisoi ihastumisen kohteeseen omat tunteensa, toiveensa ja unelmansa. Hän siis näkee ihastumisensa kohteen omien tunnevärjättyjen silmälasiensa kautta. Suhteen jatkuessa se todellinen kumppani alkaa vähitellen näyttäytyä lasien takaa, ja koska olisi melko epätodennäköistä, että kumppani todella vastaisi täysin omia odotuksiamme, on pettyminen yleensä odotettavissa.

Pettymyksistä sitten helposti syytetään kumppania, vaikka pettymisen syy on usein ihan omassa oletuspohjaisessa havainnoinnissa.

Itsensä tunteva ihminen omaa suojan tällaista erehdystä vastaan, sillä hän tunnistaa omat toiveensa ja halunsa, ja osaa eritellä ne näkemästään. Itsensä tunteva ihminen on itsenäinen, sillä hän tietää rajansa ja kykynsä ja mahdollisuutensa. Hän ei silloin ole myöskään altis tunneperäisesti ripustautumaan ("läheisriippuvuus") toisiin kokeakseen omaa merkitystään ja arvoaan toisten kautta.

Mutta vasta kyky "kiinnittyä" antaa hänelle mahdollisuuden luoda kestäviä suhteita.

Miten tämä kaikki siten liittyy tähän keskusteluun homoavioliitoista? Minua askarruttaa edelleen tuo homouden erikoispiirre "rakastuminen" (siis ihastuminen tai "kiinnittyminen") samaa sukupuolta olevaan. Tiedän itsestäni kuin myös lukuisten muiden heteroiden kertomasta, että varsinkin nuoruudessa on muodostunut hyvinkin läheisiä ja rakkaudellisia ystävyyssuhteita sekä eri että samaa sukupuolta oleviin. Silti ajan mittaan he ovat päätyneet kiinteään suhteeseen vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka toki vielä yleensä ylläpitävät ystävyyssuhteita samansukuisiin (ei sitten tosin yleensä enää niin voimakkaan tunnepitoisia kuin parisuhde heille on).

Ovatko homotkin yleensä kokeneet rakkaudellisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen "etsikkoaikanaan", vai onko tyypillisempää, että homo tunnistaa taipumuksensa jo varhain ja siksi pitäytyy samanneuvoisissa alusta alkaen?

Side lapsen ja hänen vanhempansa välillä on äärimmäisen voimakas, sen tietää jokainen, jonka sen oikeasti on kokenut. Jokainen lapsi idolisoi vanhempiaan, olivat he melkeinpä millaisia tahansa. Mutta aito kiintymys lapsen ja äidin ja/tai isän välillä on todellinen voima, joka luonnollisesti vaikuttaa erittäin vahvasti lapsen koko olemukseen ja käsitykseen maailmasta. Eihän tätä voi tajuta, ellei sitä ole kokenut.

Sen sijaan lapsi, jolta tämä tunnekokemus puuttuu, tai se on vajavainen, ei voi mitenkään samalla tasolla suhtautua isäänsä tai äitiinsä, tai pahimmassa tapauksessa kumpaisenkaan. Tämä ei voi olla heijastumatta hänen myöhempiinkään ihmissuhteisiinsa. Kaikki tietävät, kuinka lapsi alitajuisesti etsii korvausta menetetystä vanhemmuussuhteesta, kukin tavallaan. Mutta samalla, kun ovat jääneet kaipaamaan vanhemmuutta (isää ja/tai äitiä), he ovat myös jääneet vaille vahvistusta omasta arvostaan ainakin joltakin osin.

Tämä "vanhemmuuden" menetys ei siis tarvitse olla fyysinen, vaan kyseessä voi olla henkinen poissaolo, puhumattakaan suorasta "aversiosta", jos vanhempi on käyttäytynyt pelkoa, vihaa tai turhautumista aiheuttaen.

Muutenkin on tiedossa, että poika usein alitajuisesti etsii vaimokseen äitinsä kaltaista naista (niin, sekin on totta, ettei heteromieskään rakastu kehen tahansa naiseen ja päinvastoin, tai homot samoin, vaan tässä on paljon pieniä tekijöitä vaikuttamassa), että heikon isähahmon ja vahvan äidin kokenut poika ajautuu helposti "kodinomaisiin" suhteisiin hallitsevan naisen hoiteisiin, ja että isäsuhde antaa tytölle mallin tuleville miessuhteilleen - ja miksei sitten naissuhteilleenkin jne.

On tutkittu, tiedän, ja kaikenlaista väitetty, mutta niin kauan, kuin ei vielä ole ratkaistu homouden todellisia taustatekijöitä ja sisintä olemusta, kaikki olettamukset ja teoriat ovat yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia. Mainitsemani tunnesuhdepohjaiset teoriat ovat paljon vaikeammin empiirisesti todennettavissa kuin fyysiset ilmiöt (joita kuitenkaan ei ole niitäkään todennettu), mutta koska ne vaikuttavat ihmiseen niin selvästi ihmissuhdeasioissa muutenkin, niin mikseivät sitten voisi olla osallisina homouden synnyssä?

Sukupuolisen halun kohteen kiteytyminen on sitten vielä ihan oma asiansa, mutta se tietysti liittyy "kiintymiseen" kiinteästi.

Laitan tähän loppuun musiikkivideon (Trace Adkins: Just Fishin'), joka mielestäni kuvaa hienosti läsnä olevaa vanhemmuutta, ja jätän teidät miettimään pitkää sanomaani. Herää kysymys, onko kellään lesbolla ollut tällaista isää?

http://www.youtube.com/watch?v=IheODRwalEw&NR=1