#21682: - Re: Re: Re: Re: Re: Re:

"Ei ketään tietoisesti "opeteta" homoksi, vaan kyseessä on monitahoinen ja vahvasti persoonaan ja tunne-elämään vaikuttava jatkuva prosessi, jota elämäksi myös kutsutaan. "

Hmm, kuinkahan kauan tuon teorian mukaan kuluu umpihomoksi kehittyminen? Ymmärtääkseni homojen seksuaalinen orientaatio kehittyy tietoiseksi viimeistään murrosiässä, vaikka sen pohja on paljon varhaisempaa perua.

#21700: - Re: Re: Re: Re: Re: Re: Re:

Vastasit omaan kysymykseesi. Ihmisyksilön suurimmat persoonallisuutta ja henkistä olemusta koskevat tapahtumat ovat niitä, jotka tapahtuvat aivan ensimmäisinä elinvuosina. Se ei ole teoriaa, se on todellisuutta. Ihmisen minuus, ja kaikki mikä siihen liittyy, ottaa muotonsa suunnilleen samaa tahtia tietoisuuden heräämisen kanssa, mutta kokemukset vaikuttavat ihan alusta alkaen.

Se, mikä sen jälkeen ihmisyksilölle tapahtuu, otetaan vastaan tämän preferenssin pojalta. Ihminen siis oppii kohtaamaan elämää tietyllä tavalla, ja alkaa toimia näiden mallien mukaan. Tämä on automaatio siihen asti, kunnes itse osaa sen kyseenalaistaa.

Mielenkiintoista, kun homoista on puhe, on juuri se, miksi he kokevat vastenmielisyyttä tai eivät ainakaan osaa muodostaa kiintymyssuhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Tätä ei nähdä ongelmana, mutta se on selvästi outoa. Kumma myös, ettei osata tai haluta nähdä yhteneväisyyttä tässä muiden seksuaalisen halun suuntaamisen ilmentymien kanssa: valinta on vapaa, mutta joku tekijä ohjaa meitä siihen, mistä kiihotumme ja mitä himoitsemme - oli se sitten miestä, naista, lasta tai kenkiä. Tämä on hyvin yksilöllistä, mutta se ei ole geneettistä, sillä geenimme eivät koodaa nahka-asuja, ulostehimoa, Berliinin muuria tai ruoskaa. Nämä ovat "opittuja" eli käytännössä omakohtaisen kokemuksen ohjaamia seksuaalisen halun kiinnittymisilmiöitä.

Siksi voi ihan asiallisesti kysyä, miksi ihmisen himo samaan sukupuoleen tai lapsiin olisi tästä erillinen ilmiö? Pyydän samalla huomauttaa, että heteroseksuaalisuuskaan ei välttämättä ole valmis ratkaisu, vaikka se ehkä biologisessa merkityksessä olisikin "ihanneratkaisu". Juuri tästä johtuu, että se voi mennä "mönkään": yksilö ei kiinnitykään suvunjatkamiseen sopivimpaan vaihtoehtoon - mikä silti olisi toimivin vaihtoehto, sillä näköjään homotkin usein haluavat lapsia.

Eikö kukaan uskalla nähdä tässä ilmeistä ristiriitaa? Jos haluaa lapsia, muttei silti kykene tai halua tehdä luonnollista valintaa lasten saamiseksi, missä on vika? Sukupuolisuus on vaikea asia, ja monille jopa traumaattinen. Tämä on totta myös monelle heteroille. Se ei siis tarkoita, että trauma tekisi välttämättä ihmisestä homon. Mutta onko homous (tai muut seksuaaliset "erikoisratkaisut") muuta kuin seksuaali-identiteettinen trauma?