Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

#25066: - Re: Re: Suhteet, seksi ja riippuvuuden tausta

"Pyydän kuitenkin pohtimaan kiinnittymisteoriaasi suhteessa siihen, että lapsilla on tapa kiinnittyä tunteittensa suhteen primääristi äitiinsä, joka kulttuurissamme on eniten heidän kanssaan turvallisuuden tuojana ja tunteiden välittäjänä. Eikö tämän pitäisi ohjata lapsia samoihin seksuaalisen rakkauden kohteisiin omasta sukupuolesta riippumatta, jos sen ja kiinnittymisen välillä ei ole perustavanlaatuista eroa?"

En voi vedota mihinkään tutkimustulokseen, mutta näppituntumalla uskaltaudun kuitenkin arvaamaan, että tämän päivän lapsella ei ole oikein mahdollisuutta "kiinnittyä" kehenkään, sillä useimmat äidit katoavat lastensa elämästä jotkut jo lapsen ollessa vasta alle vuoden ikäinen, ja yleensä viimeistään kun lapsi on täyttänyt kolme. Isätkin saattavat "käydä kääntymässä" ensimmäisinä kuukausina, mutta pysyvän "kiinnittymisen" muodostuminen ja lapsen "juurtuminen" sekä "kodin" psyykkisen mielikuvan muodostuminen vaatii sekä aikaa että rauhaa.

Tätäkin suurempi ongelma on siinä, että niin monelta ihmiseltä tuntuu itseltäänkin puuttuvan nämä "kiinnittymisen", "juurtumisen" ja "kodin" sisäiset mielikuvat, jolloin niitä ei voi fyysisesti läsnä olevanakaan tarjota lapsilleen.

Olen vahvasti sitä mieltä, että nykyajan lapset saavat aivan liian vähäisessä määrin tilaisuuden ehtiä rauhassa sisäistää yhteenkuuluvuutta ja pysyvän olotilan turvallisuutta, ennen kuin heidät revitään mukaan yhteiskunnan pakkotahtiseen pyöritykseen. Stressi on aikakauttamme osuvasti määrittelevä termi. Siinä tilassa eivät positiiviset tunteet ja turvallisuuden tunne mitenkään voi välittyä lapselle ainakaan hallitsevana perusolotilana, mikä olisi edellytys niiden sisäiselle vakiintumiselle.

En siis näe, että lapsilla olisi alkujaankaan mitään "tapaa kiinnittyä" mihinkään tai kehenkään, vaan tarve siihen, ensi tilassa elintoimintojen ylläpitämiseksi, mutta pitkällä tähtäimellä osaltaan koko henkisen olemuksensa rakentamiseksi. Tähän tarpeeseen ympäristö sitten joko vastaa positiivisella tai vähemmän positiivisella tavalla, tai on kokonaan vastaamatta. Tämä sitten vuorostaan ratkaisee, tuleeko lapsi yleensäkään koskaan "kiinnittymään" johonkin tai mihinkään. "Kiintymään" ehkä, muttei välttämättä koskaan sen vahvemmin.

Näkemykseni on, että tätä nykyä ympäristö vastaa lasten "kiinnittymisen" tarpeeseen valitettavan välinpitämättömästi, mikä sitten näkyy lasten käyttäytymisessä, suhtautumisessa ja vuorovaikutuksessa ympäröivään maailmaan ja heidän henkisessä kasvussaan. Olemme juurettomia, turvattomia ja henkisellä tasolla yksinäisiä elämän harhailijoita, jotka pakonomaisesti etsivät merkitystä, sisältöä ja tyydytystä kiireen täyttämään pakoonsa omasta sisäisestä tyhjyydestään.

Tätä tyhjää juurettomuutta ja juuretonta tyhjyyttä siirrämme sitten omille lapsillemme, koska meillä ei ole heille muuta annettavaa.